Niin. Edellisessä kirjoituksessa olikin mainittu se toinen Iso Asia meidän elämässä. Iso Asia, josta ollaan nyt sellainen 1,5kk puhuttu ja pari viikkoa ihan oikeasti tiedetty. Se, että meidän perhe Muuttaa Omaan Kotiin. Meikäläinen ei ole koskaan pitänyt minään itseisarvona sitä, että pitäisi Omistaa asunto, jossa Asuu, mutta tietyllä tapaa tämä tuntuu nyt kuitenkin ihan suunnattoman hienolta.

Kaikki alkoi vähän ennen tuota Ossen tämän syksyn ensimmäistä sairaalareissua. Satuin katsomaan asuntoilmoituksia paikallislehdestä ja huomasin 4h+k+s rivitalosta ilmoituksen, joka kolahti. Ajatukset kulkivat suurinpiirtein tätä rataa: "Meillä VOISI olla rahaa tuohon", "Me VOITAISIIN mahtua tuohon", "Tuossa VOISI olla meidän koti". Soitin Arille ja kysyin, että lähtisikö se mun kanssa katsomaan sitä asuntoa. Ari oli aika varovainen, totesi jotain tyyliin, että eihän me sillä mitään hävitäkään, jos käydään katsomassa. Viikonloppu meni sitten Ossen kanssa sairaalassa, eikä koko asiaa ehtinyt pahemmin miettiä, mutta alkuviikosta me oltiinkin jo ihan täydessä vauhdissa. Tiistaiksi sovittiin näyttö ja Ari selvitteli taloyhtiön tilannetta ja naapurustoa ja totesi entistä enemmän, että siinähän voisi todella olla meille kiva koti.

Asunnon katsominen osoitti oikeastaan pääpiirteittäin kaiken sen mitä me tiedettiinkin. Asunto ei ole mikään järin suuri, mutta mukava. Siinä on kiva pohja ja vähän sellaisia ratkaisuja, jotka pidemmän päälle saattavat antaa meille paljonkin vaihtoehtoja järjestää elämistä lasten kasvamisen myötä. Rivitalo on kivassa paikassa, paljon luontoa lähellä, leikkipuisto vähän matkan päässä ja kuitenkin kivenheiton päässä keskustan pahimmasta vilinästä. Arin työmatka pitenee vähän, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, ettei tuota väliä kävellen pystyisi yhä kulkemaan. Keittiö-wc-kylpyhuone-sauna ovat kivassa kunnossa, makuuhuoneissa saa luultavimmin ajan kanssa tehdä pintaremonttia, mutta eikös se oli sitä mitä yleensäkin tehdään? Laitetaan kotia juuri meidän näköiseksi :).

Tämän jälkeen selviteltiin sitten laina-asiaa mikä ei sinällään ollut ongelma, mutta yllätyin siitä miten paljon eroja pankkien välillä oikein saattoi ollakin. Lopulta saimme sellaisen lainatarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Asunnon myyjän kanssa saikin sitten neuvotella pidempään. Häntä oli vaikea saada kiinni ja tuntui olevan aika vaikea ihminen. Lopulta saatiin kuitenkin sovittua yksityiskohdista ja ta-daa. Yllätykseksemme sopimuksessa luvattiin, että asunto pitäisi olla meidän käytössä jo 1.12! Näillä näkymin muuttoa puuhataan siis itsenäisyyspäivälle.

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Sen jälkeen on sattunut ja tapahtunut niin paljon asioita, etten millään pysty niitä kaikkia ylös laittamaan. Aloitetaan nyt kuitenkin toisesta tärkeimmästä asiasta ja ennen kaikkea siitä mitä tätä lukevat luultavimmin kaikkein eniten haluavat kuulla.

Osse on nyt todellakin sairas. Viimeisen kirjoitukseni jälkeen olen menettänyt uskoni julkiseen terveydenhoitoon liki täysin. Olen yhä vakaasti sitä mieltä, että on lottovoitto syntyä Suomeen, kun täällä on sentään jonkinlainen julkinen terveydenhoito, mutta miten se toimii? Ainakin meidän perheen kohdalla tuntuu ajoittain siltä, ettei mitenkään.

Viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen lastenlääkäri soitti ja pudotti pommin. TOUKOKUUSSA tehdyn unitutkimuksen tulokset eivät olleetkaan normaalit. Olen soittanut noiden tietojen perään ties kuinka monta kertaa, aina sama virsi: Puhelimessa näitä ei voida antaa, ne lähetetään teille. Koko ajan olin luottanut siihen, että kaipa niissä kaikki on hyvin, kun ei kerran mitään ilmoiteta. Juu. Tutkimuksessa selvisi, että Ossen happisaturaatiot laskevat alhaisimmillaan 87%:iin - ihan noin terveenä. Syynä tähän on ilmeisesti synnynnäisesti ahtaat keuhkoputket, liian suuret kitarisat ja pahimpana mahdollisuutena sitten pohjalla astma. Se kirosana, jota ei eläinperheessä koskaan haluta kuulla. Tosin tästä astma-mahdollisuudesta ei silloin vielä osattu puhua. Sain korvalääkärille ajan joulukuuksi, mutta minä totesin, etten oikeasti enää suostu odottamaan. Syksyn ensimmäinen flunssa ja me olemme sairaalahoidossa, tässä on pitkä talvi tiedossa. Menimme Ossen kanssa yksityiselle. Yksityistä varten rupesimme kyselemään paperien perään ja emme saaneet niitä vieläkään. Lopulta suivaannuin ja kirjoitin sähköpostin TYKS:in lastenklinikan ylilääkärille, joka otti asian selvitettäväkseen. Parissa päivässä saimme varsin kattavan selonteon siitä miten ihmeessä on mahdollista, että sairaala panttaa pienen hengitysongelmista kärsivän pojan tutkimustuloksia 5kk. Neurologin sanoin: Kaikki mikä saattoi mennä pieleen, meni.

Yksityislääkäri (niin juu, tästä välistä unohtui se, että Ossella ehti tässä välissä olla jo toinenkin antibioottikuuri korvien vuoksi) totesi kitarisapoiston olevan tarpeen. Saimme leikkausajan 24.11.

Tämän jälkeen tuntui jo jokseenkin siltä, että elämä jatkuu. Kunnes Ossen nenä alkoi taas valua ja seuraavana yönä hengitys oli taas tuskallisen vaikeaa. Ei muuta kuin poika taas osastolle - jälleen keuhkoputkentulehdus ja korvatulehdus. Osse sai taas kaksi vuorokautta jatkuvasti lääkkeitä osastolla, antibiootti annettiin tällä kertaa pistoksena lihakseen, kun on syönyt jo 1,5kk:n sisään kaksi kuuria. Tällä hetkellä Ossen kohdalla puhutaan infektioastmasta, mutta sen kanssa on riski, että muuttuu aikanaan "oikeaksi astmaksi". Osse on nyt jatkuvalla lääkityksellä - saa kortisonia aamuin illoin suihkeina babyhalerilla. Tarvittaessa avaavaa lääkettä siihen päälle sitten. Minulta on mennyt usko, että ennen kevättä yhtään tervettä päivää nähtäisiinkään. Ossen tablettimuotoinen kortisooni loppui perjantaina, jatkuva avaavan käyttö sunnuntaina ja tänään sain jo tuplata kortisoonin määrän. Leikkaus pitäisi olla lauantaina, mutta jos tuo on tuommoinen niin tuskinpa leikataan. Miten ihmeessä saan sen leikkauskuntoon ennen sitä kevättä, jos elämä on tätä?


Kirjoitetaan tähän nyt vielä tämäkin, kun monet sitä kuitenkin miettivät. Eläinten suhteen emme ole tekemässä mitään suurempia muutoksia. Osa lääkäristäkin tuntuu olevan sitä mieltä, että esim. koira talossa saattaa vain vahvistaa vastustuskykyä. En suostu suremaan tätä puolta, sitä surraan sitten kun sen aika on. Keskitymme vain toivomaan, että kuulumme niihin onnellisiin, joiden kohdalla kitarisaleikkaus ja kasvunmyötä tapahtuva keuhkoputkienkin laajeneminen auttavat tähän vaivaan. Uudessa kodissa (tästä lisää kohta) ei koirilla enää ole asiaa makuuhuoneisiin, mutta muuten - elämä jatkuu niin kuin tähänkin asti.

Oli vakaa aikomus viettää lauantaipäivä Klaukkalassa näyttelyssä, mutta kuinkas siinä kävikään? Aikomus jäi meikäläisen ja perheen pienimmän osalta vain aikomukseksi, A reissasi Klaukkalaan, mutta mitähän siitäkin tuli?

Veimme Nessan ja Mellin siskolle perjantai-iltana. Osse oli tässä vaiheessa vain räkäinen ja vanhempieni luo mentyämme pikkaisen lämpöinen, jota sitten päätinkin hoitaa buranalla, jotta saisimme koko porukka nukkua, aamulla kuitenkin meitä odotti kuitenkin aikainen herätys ja monta arvostelua odottavaa gerbiiliä.

Yö oli HUONO. Osse huusi ja parkui suurimman osan aikaa, eli oli selvästi kipeä. Kolmen jälkeen hengitys alkoi pitää rohinaa ja kuudelta totesimme, että ei tässä auta muu kuin lähteä lääkäriin. Peijas-Rekolan päivystyksessä tentattiin, että eikös me olla Vantaalaisia. Ei olla juu. Pienen pojan tila katsottiin kuitenkin niin pahaksi, että pääsimme suoraan hoitajan mukana saamaan höyryhengitystä. Sitten juoksikin jo lääkäri paikalle. Ossen hengityksen tilanne paheni nopeasti. Siinä missä vanhemmillamme se oli ollut vain pahaa rohinaa, hengittäminen sairaalassa oli jo todella työlästä. Osselle annettiin höyrynä useita lääkkeitä ja adrenaliinia pistoksena lihakseen.

Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta, Ossen tila vain paheni. Siinä samassa paikalla olikin jo ambulassimiehistö, joka tenttasi, että kuka lääkäri lähtee meitä saattamaan Lastenklinikalle. Peijaksesta ei kuitenkaan sellaista löytynyt. Ambulanssihoitaja kyseli seuraavaksi lääkäriltä jonkinlaisia toimintaohjeita matkalle, mutta niitäkään ei ollut. Niinpä hoitaja totesi vain, että jos matkalla tulee ongelmia niin hän hälyttää medihelin. Tässä vaiheessa paikalle oli hälytetty anestesialääkäri, jonka oli tarkoitus laittaa tippakanyyli, jonka kautta piti matkalla laittaa jotain tippumaan, mutta en nyt enää muista mitä. Anestesialääkäri oli vanha nainen, jolla olisi luullut olevan kokemusta, mutta hän yritti 4-5 kertaa pistää kanyyliä poikaan löytämättä suonta. Lopulta ambulanssiväki kantoi Ossen ambulanssiin minun koittaessa parhaani mukaan juosta perässä. Ossella oli tässä vaiheessa päällä pelkkä body ja vähän jotain pyyhettä.

Ambulanssissa hoitaja käski minun pistää turvavyön päälle ja totesi, että kohta mennään sitten pillit soiden, että älä pelästy. Minä totesin vain, että olen toivottavasti pahimman pelästykseni tämän pojan suhteen jo kärsinyt silloin kun olin yksinäni sen hengityskatkoksen kanssa. Siinä sitä sitten mentiin, kovaa ja ambulanssi huutaen. Osse torkahti vähän. Hoitaja arvosteli lääkäriä kovaan ääneen, kertoi, että pienet lapset voivat vain yks kaks väsyä vaikeaan hengitykseen ja lakata hengittämästä. Hoitaja soitti Lastenklinikalle ja selvisi, ettei Peijaksesta oltu itseasiassa ilmoitettu sinne mitään. No matkaa oli vielä hetki jäljellä ja päästessämme perille meidät otettiin vastaan. Siinä sitä oli tohinaa ja touhua. Ossen ympärillä taisi pyöriä kuusi-seitsemän ihmistä, jotka tutkivat, puhuivat, lääkitsivät ja ties mitä. Minä tunsin itseni ulkopuoliseksi, vetäydyin suosiolla syrjään istumaan. Ambulanssiväki lähti, toivottivat parempaa jatkoa, kohta yksi hoitaja totesi, että "Äiti voi tulla tähän viereen istumaan". Minä istuin ja silitin Ossen hiuksia. Vähän myöhemmin sain Ossen syliin, jotta olisi rauhallisempi.

Aika Lastenklinikalla oli yksi hujahdus. Ossen pienestä torkahduksesta huutoon. Aina kun Ossen sai torkahtamaan tuli jotain - verikokeita, lääkkeitä, lääkärin tutkimuksia. Ihan sellaisia älyttömiltäkin tuntuvia, korvat piti tutkia kolmessa sairaalassa, kolmen eri lääkärin ja lopputuloksenakin oli todettava, että olivat niin likaiset, ettei niistä nähnyt mitään. Ja Osse huusi. Lopulta tilanne rauhoittui ja todettiin, että meidät lähetettäisiin toisella ambulanssilla kotisairaalaamme Saloon.

Ambulanssi tuli. Selvisi, ettei ambulanssihenkilökunnalla ollut jotain lääkelupia, eivät siis olisi saaneet antaa Ossen matkan varrella tarvitsemia lääkkeitä, vaikka Osselle nimenomaan sellainen kyyti tilattiin. Asia saatiin kuitenkin sovittua - ilmeisesti niin, että antoivat ilman lupaa. Sitten selviteltiin saturaatiomittareita ja happimaskeja, ambulanssissakun ei ollut tarpeeksi pientä Osselle. Lopulta kuitenkin päästiin lähtemään matkaan, joka oli aika - noh - mitähän sanaa siitä käyttäisi - - - . Saturaatiomittaria ei laitettu koko matkalla, hapesta hoitaja kysyi 15min matkan jälkeen: "Niin pitääkö sitä happea nyt sitten antaa" (siis kysyi MULTA). Muuten ei sitten oikein mitään sanonutkaan koko reissulla. Mietin jo, että antavatkohan lääkettäkään ollenkaan, mutta annettiin sentään.

Ambulanssimatkoilla oli aikaa ajatella. Jopa sillä, joka mentiin piipaa-piipaa Lastenklinikalle. Mietin sitä matkaa, jonka ajoin helmi-maaliskuun vaihteessa Ossen hengityspysähdyksen jälkeen, koko ajan peläten, ettei poika enää hengittäisi takapenkillä. Muutenkin kaikki tuli nyt ikään kuin kertauskurssina.

Matkalla Saloon tunsin kuitenkin tiettyä rauhallisuutta. Tietyllä tapaa paluu Salon lastenosastolle oli kuin paluu kotiin. Tuttu paikka, tutut ihmiset, tuttu Siwa sairaalan kyljessä, tuttu kahvihuone. Olin edellisen illan jälkeen pistänyt suuhuni vain yhden pillimehun, joten tulotarkastuksen, lääkityksen ja Ossen nukuttamisen jälkeen juoksin kauppaan ja ensimmäistä kertaa päivän mittaan tuntui hyvältä. Tiesin, että hoitajat pitäisivät Ossesta huolta parhaansa mukaan, vaikken olisikaan vieressä. Oli ensimmäistä kertaa aikaa oikeasti ajatella myös itseään. Keräsin kassiin vähän ruokaa, juomaa ja pientä mielenpiristystä herkkujen muodossa. Sitten takaisin sairaalalle. Kun mahan sai täyteen iski uuten ihmetys, hölmistys ja epäusko. Millaista kyytiä ihmistä voidaankin riepottaa pitkin poikin sairaalasta toiseen?

Saturaatiomittari näytti huonoa. Jossain vaiheessa tulivat verikoetulokset Lastenklinikalta. Tosin ne eivät tulleet vaan jouduttiin pyytämään. Muuten kaikki ok, mutta tulehdusarvo vähän koholla. Osse sai yhä säännöllisesti lääkkeitä inhalaattorilla. Jossain vaiheessa lääkäri otti projektiksi siivota pojan korvat. Voih sitä töhnän määrää, joka sieltä tuli. Diagnoosi: Korvatulehdus ja keuhkoputken tulehdus - antibiootit alkoivat.

Yö oli hirveä. Minä heräilin jatkuvasti. 1-3:n välillä Osse kolisteli koko ajan itseään metallihäkin pinnoihin ja heräili siihen. Kolmelta sain pojan tissitainnutettua niin, että unet jatkuivat kunnolla. Itsekin sain nukuttua vähän. Kuuden jälkeen Osse heräsi taas.

Aamupäivällä otettiin verikokeita ja harjoiteltiin babyhaalerin käyttöä. Kun verikokeet olivat kaikki ihan kunnossa päästiin sitten köhisevän pojan kanssa kotiin. Nyt sitten jännäillään miten meidän käy. Luonnollisesti, jos tilanne pahenee on paluu osastolle edessä. Mutta sitten lääkkeen antoon...

 Eilen illalla pisti väkisinkin nauruksi. Osse on oppinut uusia taitoja isoimman siskonsa tapaan oikein urakalla kerta heitolla ja kaikki on mennyt lähinnä älyttömäksi sähellykseksi. Öisin valvotaan, kun nukkuessakin pitää jutella ja harjoitella konttaamista, päivisin sitten mikään ei tunnu olevan rajana, kun mies painelee pää viidentenä jalkana menemään. Se taisi olla viikonloppua, kun Osse oppi taputtamaan. Sitä onkin harjoiteltu nyt ahkerasti - ah miten hauskaa se onkaan, kun äiti tai isi taputtaa kanssa. Eilen illalla Osse sitten imutteli illan viimeisiä maitoja ja yks kaks, silmät aivan ristissä ja pää hikisenä kääntyi tissistä poispäin, katsoi minua ja taputti. Tällaista kohteliaisuutta nämä tissit eivät olekaan koskaan saaneet ;).

Muita olennaisia asioita voisi todeta että Osse oppi konttaamaan maanantaina 1.10. Maailman valloitus on nyt alkanut ja yhdessä hujauksessa poika voi käydä läiskyttämässä koirien kupit keittiössä, hankkia häädön kylpyhuoneesta ennen kuin ehtii kissanhiekkalaatikolle (sekin päivä lienee edessä väkisinkin), nuolla vessan lattian, yrittää pyytää gerbiilejä pleksin läpi gerbalassa ja tietysti sotkea kaikki siskojen leikit. Sellaista se on. Pieni mies on päässyt vauhtiin.

Pakko laittaa tänne muutama sana, nyt kun kerran blogin julkaisin tuonne Kotipihallekin ja samalla huomasin, että viimeisin kirjoitus ei enää oikein kuvaa taas tämänhetkistä mielialaa. Fiilikset ovat siis taas lähteneet nousuun ja jotenkin tämä syksy on täyttänyt minut elämällä. Jollain kummallisella tavalla minusta tuntuu, että olen viimein sisäistänyt sen ajatuksen - sen omalla tavallani maailman paras äiti. Tänä syksynä olen tuntenut itseni paremmaksi äidiksi kuin koskaan aikaisemmin. Jollain tapaa tuntuu siltä, että nyt vasta Ossen syntymän jälkeen olen osannut päästää irti jostain sellaisista vaatimuksista, joita olen itselleni asettanut ja heittäytyä täydellä sydämellä tähän arkeen, joka meillä nyt on.

Tällä viikolla ollaankin taas eletty todella voimakkaasti sitä kolmen (voitteko kuvitella, kirjoitin ensin kahden) pienen lapsen arkea. Arkea, jossa päiviä siivittävät erilaiset kerhot ja leikit, puuhat ja pelit. Arkea, jossa pienikin voi olla iso ja ainakin suureksi avuksi. Viime viikkoina olen saanut todeta, että elämä on muuttunut sosiaalisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Joskus A:n kanssa ollaan ihmetelty, että onko niitä oikeasti sellaisia ihmisiä, joiden kaverit vaan tulee ja menee ovesta sisälle vähän niin kuin kotiin tulisi. Yks kaks huomaan, että jos emme ihan, niin ainakin melkein olemme juuri sellaisia ihmisiä. Kaveripiiri ei tästä muutosta kärsinyt, useimpien kanssa ollaan melkein yhtä paljon tekemisissä kuin aikaisemminkin, sen lisäksi on sitten tulleet uudet ystävät.

Olemme käyneet kahdesti tällä viikolla uimassa ja tänään uinnin jälkeen jäimme leikkimään lehtisotaa pihalle, josta nuo syksykuvat. Minä olen aloittanut joogan, jota piristävämpää asiaa saa hakea. Pari kiloakin suli syksyn (kesken jääneen) kävelyohjelman aikana ja valokuviakin kävin ottamassa yhtenä iltana ihan vain valokuvaamisen ilosta.

Olen puhkunut ja puhaltanut uskoa kirjoittamiseen ja sille pitäisikin tästä ottaa aikaa. Opiskeluja olen suunnitellut, mutta ensin pitäisi löytää pari vanhaa paperia... Katsellaan. Aika näyttää mihin tässä mennään