Niin. Eilisestä kirjoituksesta katosi jotenkin koko ajatus ja kaikki se mitä halusin sanoa. Liekkö syynä kuume vai tolkuton väsymys? Jotenkin vaan iski oivallus siitä, ettei ehdi, eikä jaksa. Yleinen vika tätä nykyä... juu. Mitä enemmän elämääni ja asioita mietin ja koitan pistää tärkeysjärjestykseen kysyen: Mikä on tärkeää? Mikä on tärkeintä?  Sitä varmemmaksi tulen siitä, että tänään, tässä ja nyt kaikkein tärkeimmät asiat kulkevat nimillä Nessa, Melian ja Osse. Nyt on se Lasten Aika, jolloin eletään niiden ehdoilla. Koskaan, ikinä, milloinkaan ei tule päivää, jolloin nämä lapset tarvitsisivat minua enemmän kuin tänään, huomenna ja ensi viikolla. Vaan mitä se sitten tarkoittaa?

Kaikkein tärkeintä on tietysti se aika. Aika, jolloin voi ottaa syliin, halata ja pussata. Aika, jolloin voi vain maata sängyssä aamulla ja höpistä niitä näitä lämpimässä. Aika, jolloin pysähtyä ihmettelemään, että mikähän ötökkä tuossa menee tai miltä tuokin pilvi näyttää. Aika, jolloin lastenhuoneen satumaailma herää eloon, eikä mikään ole mahdotonta.

Vaan kun sitä toivoisi voivansa tarjota myös muuta. Ja toisaalta myönnettäköön, että jostain nostaa päätään myös se Minä-persoona, joka kysyy, että entäs minä? Missä minä elän? Missä on se Minun Aika?

Ok. Se mikä nyt on vähintäänkin selvää on se, että meikäläinen makaa, haisee ja tyhmenee kotona ainakin jouluun 2009. Osse-possuliinia ei kukaan vie päiväkotiin (aikanaan säännöllisesti) ennen kuin se on sen kolme. Lisäksi myönnän, että viime syksyn päivähoitokokeilun jälkeen haaveilen kovasti siitä, ettei meidän lasten tarvitsisi enää koskaan mennä täyspäiväiseen päivähoitoon. Juuri tällä hetkellä näen niin voimakkaasti sen, että meidän kuusivuotiaammekin olisi mielummin äidin ja pikkusisarrusten kanssa kotona kuin 4h päivässä eskarissa, joten kyllä, meillä lasten paikka on kotona äidin helmoissa (mutta missä on äidin paikka tässä yhteiskunnassa?).

Myönnän, että tietyllä tapaa uskon tämän kaiken johtuvan myös siitä, että Minä Haluan Näyttää. Minä haluan näyttää, että minä pärjään ja kaikkein eniten haluan näyttää itselleni. Sitten on tietysti se pieni Kauhukummitus, joka kuiskuttelee, että missäs me sitten ollaan, jos jotain sattuu. Pitäisi olla edes jonkunlainen muodollinen pätevyys johonkin muuhun kuin kotirouvana olemiseen ;).

Aika. Se tärkein mitä lapsilleen voi antaa. Se tuntuu vaan olevan niin rajallinen käsite. Jotenkin nykytilassakin tuntuu siltä, ettei aika millään riitä kaikelle lapsille, miehelle, kodille, eläimille, harrastuksille jne. Miten sitten, jos sitä haluaisi opiskella jotain? Mistä se aika sitten otettaisiin? En haluaisi verottaa aikanaan mitään taloutemme elollista olentoa asiasta, mutta välillä tuntuu siltä, että maailmassamme on niin hirmuisen vähän muuta. Pitäisikin pitää kuukausi ajankäyttöpäiväkirjaa ja miettiä oikeasti, että mihin se kaikki aika menee.

Raha. Tunsin pientä hilpeyttä laskiessani tässä yhtenä päivänä tulojani tälle ja ensi vuodelle, kun pitäisi hakea verokorttia. Juu... Olen viimeiset 8kk saanut tilille säännöllisesti 304e kuussa. Ja kuka kehtaa tulla vielä sanomaan, että lapsia tehdään rahan vuoksi? Tässä asiassa käyttäydyn kuin pahin mielialahäiriöinen, toisena hetkenä uhkun sitä, että Kyllä Tässä Taloudessa Pärjätään ja toisena hetkenä sitten olen sitä mieltä, etten halua Pärjätä vaan tahdon huolehtia omalta osaltani tämän perheen toimeentulosta.

Minä. Viimeinen asia tässä ketjussa (tai ainakin melkein viimeinen) on sitten se, että mikä tekee minusta minän. Millä minä täytän päiväni ja elämäni? En halua toisaalta elää vain lapsien kautta ja lapsia varten. Jonain päivänä ne mokomat kuitenkin lentävät pesästä ja jättävät minut miettimään täytettä päiviin ja nurkkiin. Haluan olla Äiti isolla Ä:llä, mutta toisaalta, kyllä minun on oltava muutakin. Juuri tällä hetkellä en osaa määritellä itseäni kovinkaan monella muulla sanalla. Äiti, vaimo, mielenterveysongelmainen ;), katsoppas, kaksi kolmesta on positiivisia, ainakin minun mittapuullani. Kun vielä osaisin määritellä sanan MINTTU. Mitä se tarkoittaa?

Etsin itseäni, oletko nähnyt minua jossain?