Oli vakaa aikomus viettää lauantaipäivä Klaukkalassa näyttelyssä, mutta kuinkas siinä kävikään? Aikomus jäi meikäläisen ja perheen pienimmän osalta vain aikomukseksi, A reissasi Klaukkalaan, mutta mitähän siitäkin tuli?

Veimme Nessan ja Mellin siskolle perjantai-iltana. Osse oli tässä vaiheessa vain räkäinen ja vanhempieni luo mentyämme pikkaisen lämpöinen, jota sitten päätinkin hoitaa buranalla, jotta saisimme koko porukka nukkua, aamulla kuitenkin meitä odotti kuitenkin aikainen herätys ja monta arvostelua odottavaa gerbiiliä.

Yö oli HUONO. Osse huusi ja parkui suurimman osan aikaa, eli oli selvästi kipeä. Kolmen jälkeen hengitys alkoi pitää rohinaa ja kuudelta totesimme, että ei tässä auta muu kuin lähteä lääkäriin. Peijas-Rekolan päivystyksessä tentattiin, että eikös me olla Vantaalaisia. Ei olla juu. Pienen pojan tila katsottiin kuitenkin niin pahaksi, että pääsimme suoraan hoitajan mukana saamaan höyryhengitystä. Sitten juoksikin jo lääkäri paikalle. Ossen hengityksen tilanne paheni nopeasti. Siinä missä vanhemmillamme se oli ollut vain pahaa rohinaa, hengittäminen sairaalassa oli jo todella työlästä. Osselle annettiin höyrynä useita lääkkeitä ja adrenaliinia pistoksena lihakseen.

Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta, Ossen tila vain paheni. Siinä samassa paikalla olikin jo ambulassimiehistö, joka tenttasi, että kuka lääkäri lähtee meitä saattamaan Lastenklinikalle. Peijaksesta ei kuitenkaan sellaista löytynyt. Ambulanssihoitaja kyseli seuraavaksi lääkäriltä jonkinlaisia toimintaohjeita matkalle, mutta niitäkään ei ollut. Niinpä hoitaja totesi vain, että jos matkalla tulee ongelmia niin hän hälyttää medihelin. Tässä vaiheessa paikalle oli hälytetty anestesialääkäri, jonka oli tarkoitus laittaa tippakanyyli, jonka kautta piti matkalla laittaa jotain tippumaan, mutta en nyt enää muista mitä. Anestesialääkäri oli vanha nainen, jolla olisi luullut olevan kokemusta, mutta hän yritti 4-5 kertaa pistää kanyyliä poikaan löytämättä suonta. Lopulta ambulanssiväki kantoi Ossen ambulanssiin minun koittaessa parhaani mukaan juosta perässä. Ossella oli tässä vaiheessa päällä pelkkä body ja vähän jotain pyyhettä.

Ambulanssissa hoitaja käski minun pistää turvavyön päälle ja totesi, että kohta mennään sitten pillit soiden, että älä pelästy. Minä totesin vain, että olen toivottavasti pahimman pelästykseni tämän pojan suhteen jo kärsinyt silloin kun olin yksinäni sen hengityskatkoksen kanssa. Siinä sitä sitten mentiin, kovaa ja ambulanssi huutaen. Osse torkahti vähän. Hoitaja arvosteli lääkäriä kovaan ääneen, kertoi, että pienet lapset voivat vain yks kaks väsyä vaikeaan hengitykseen ja lakata hengittämästä. Hoitaja soitti Lastenklinikalle ja selvisi, ettei Peijaksesta oltu itseasiassa ilmoitettu sinne mitään. No matkaa oli vielä hetki jäljellä ja päästessämme perille meidät otettiin vastaan. Siinä sitä oli tohinaa ja touhua. Ossen ympärillä taisi pyöriä kuusi-seitsemän ihmistä, jotka tutkivat, puhuivat, lääkitsivät ja ties mitä. Minä tunsin itseni ulkopuoliseksi, vetäydyin suosiolla syrjään istumaan. Ambulanssiväki lähti, toivottivat parempaa jatkoa, kohta yksi hoitaja totesi, että "Äiti voi tulla tähän viereen istumaan". Minä istuin ja silitin Ossen hiuksia. Vähän myöhemmin sain Ossen syliin, jotta olisi rauhallisempi.

Aika Lastenklinikalla oli yksi hujahdus. Ossen pienestä torkahduksesta huutoon. Aina kun Ossen sai torkahtamaan tuli jotain - verikokeita, lääkkeitä, lääkärin tutkimuksia. Ihan sellaisia älyttömiltäkin tuntuvia, korvat piti tutkia kolmessa sairaalassa, kolmen eri lääkärin ja lopputuloksenakin oli todettava, että olivat niin likaiset, ettei niistä nähnyt mitään. Ja Osse huusi. Lopulta tilanne rauhoittui ja todettiin, että meidät lähetettäisiin toisella ambulanssilla kotisairaalaamme Saloon.

Ambulanssi tuli. Selvisi, ettei ambulanssihenkilökunnalla ollut jotain lääkelupia, eivät siis olisi saaneet antaa Ossen matkan varrella tarvitsemia lääkkeitä, vaikka Osselle nimenomaan sellainen kyyti tilattiin. Asia saatiin kuitenkin sovittua - ilmeisesti niin, että antoivat ilman lupaa. Sitten selviteltiin saturaatiomittareita ja happimaskeja, ambulanssissakun ei ollut tarpeeksi pientä Osselle. Lopulta kuitenkin päästiin lähtemään matkaan, joka oli aika - noh - mitähän sanaa siitä käyttäisi - - - . Saturaatiomittaria ei laitettu koko matkalla, hapesta hoitaja kysyi 15min matkan jälkeen: "Niin pitääkö sitä happea nyt sitten antaa" (siis kysyi MULTA). Muuten ei sitten oikein mitään sanonutkaan koko reissulla. Mietin jo, että antavatkohan lääkettäkään ollenkaan, mutta annettiin sentään.

Ambulanssimatkoilla oli aikaa ajatella. Jopa sillä, joka mentiin piipaa-piipaa Lastenklinikalle. Mietin sitä matkaa, jonka ajoin helmi-maaliskuun vaihteessa Ossen hengityspysähdyksen jälkeen, koko ajan peläten, ettei poika enää hengittäisi takapenkillä. Muutenkin kaikki tuli nyt ikään kuin kertauskurssina.

Matkalla Saloon tunsin kuitenkin tiettyä rauhallisuutta. Tietyllä tapaa paluu Salon lastenosastolle oli kuin paluu kotiin. Tuttu paikka, tutut ihmiset, tuttu Siwa sairaalan kyljessä, tuttu kahvihuone. Olin edellisen illan jälkeen pistänyt suuhuni vain yhden pillimehun, joten tulotarkastuksen, lääkityksen ja Ossen nukuttamisen jälkeen juoksin kauppaan ja ensimmäistä kertaa päivän mittaan tuntui hyvältä. Tiesin, että hoitajat pitäisivät Ossesta huolta parhaansa mukaan, vaikken olisikaan vieressä. Oli ensimmäistä kertaa aikaa oikeasti ajatella myös itseään. Keräsin kassiin vähän ruokaa, juomaa ja pientä mielenpiristystä herkkujen muodossa. Sitten takaisin sairaalalle. Kun mahan sai täyteen iski uuten ihmetys, hölmistys ja epäusko. Millaista kyytiä ihmistä voidaankin riepottaa pitkin poikin sairaalasta toiseen?

Saturaatiomittari näytti huonoa. Jossain vaiheessa tulivat verikoetulokset Lastenklinikalta. Tosin ne eivät tulleet vaan jouduttiin pyytämään. Muuten kaikki ok, mutta tulehdusarvo vähän koholla. Osse sai yhä säännöllisesti lääkkeitä inhalaattorilla. Jossain vaiheessa lääkäri otti projektiksi siivota pojan korvat. Voih sitä töhnän määrää, joka sieltä tuli. Diagnoosi: Korvatulehdus ja keuhkoputken tulehdus - antibiootit alkoivat.

Yö oli hirveä. Minä heräilin jatkuvasti. 1-3:n välillä Osse kolisteli koko ajan itseään metallihäkin pinnoihin ja heräili siihen. Kolmelta sain pojan tissitainnutettua niin, että unet jatkuivat kunnolla. Itsekin sain nukuttua vähän. Kuuden jälkeen Osse heräsi taas.

Aamupäivällä otettiin verikokeita ja harjoiteltiin babyhaalerin käyttöä. Kun verikokeet olivat kaikki ihan kunnossa päästiin sitten köhisevän pojan kanssa kotiin. Nyt sitten jännäillään miten meidän käy. Luonnollisesti, jos tilanne pahenee on paluu osastolle edessä. Mutta sitten lääkkeen antoon...