Nyt se on sitten tehty. Päätös. Tai niin ainakin uskottelen itselleni ja onnistun jopa toistaiseksi tekemään niin (siis uskottelemaan itselleni, että olen tehnyt päätökseni).

Päätös on se, että mä tarvitsen ammatin. Ihan oikean ammatin, johon voi valmistua koulusta, josta voi saada paperin, jossa ainakin väitetään, että mä osaan jotain. Muodollisen pätevyyden. Mä olen pyöritellyt näitä juttuja päässäni viimeiset 8kk ja nyt olo on melkoisen sekava. Mielialat ja ajatukset ovat menneet laidasta laitaan, mutta yks kaks kaikki tuntuu selvältä. Kaikki kulminoituu Arin sanoihin: Aina ei voi saada mitä haluaa. Niin. Tää nyt vaan on niitä asioita, jotka mun on tehtävä ja mahdollisuuksien mukaan mun on tehtävä se NYT eikä sitten vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Nyt ei mitään haihatteluja mistään kirjoittamisista tai käsitöistä, nyt ruvetaan tekemään töitä opiskelujen eteen.

Lähetin perjantaina jo sähköpostia kahteen paikkaan kyselläkseni, että onko sitä mitä ajattelin opiskella mitenkään mahdollista suorittaa käytännön jaksoja lukuunottamatta etäopiskeluna. Ja samalla kyselin myös sitä, että onko mahdollista kuinka paljon hyväksi lukea vanhoja opintojani. Alunperin olin siinä uskossa, että tässä on mennyt liian pitkä aika, mutta sitten sain kuulla, että jossain tapauksissa ainakin raskaudet ja sairaslomat voivat pidentää tuota hyväksilukuaikaa, joka tarkoittaisi siis sitä, että meikällä voisi olla aika paljon jo valmiiksi suoritettuna... IIKS!

Tää tuntuu epätodelliselta. Tää tuntuu käsittämättömältä. Tää tuntuu joltain mitä mä en voi ymmärtää. Noh nyt on odotettava vastauksia ja toivottava, että ne on positiivisia, muuten meikä tippuu taas korkeelta ja kovaa. Ensi viikolla on onneksi taukoviikko MTY:stä. Ehdin selvitellä näitä ennen kuin joudun sinne. Siellä on sitten kuitenkin pakko puhua tästä ja...

Myönnän. Mua pelottaa ihan sikana ajatus siitä, että lähtisin opiskelemaan. Se kuulostaa ja tuntuu joltain ihan hirvittävältä möröltä. Siellä jossain se nyt kuitenkin on.

Siinä sivussa mun sydämessä asuu suunnaton suru. Mä koitan sanoa itselleni, että nämä eivät ole hautajaiset. Että mun ei tarvitse unohtaa vielä, Unelmaa. Vaan sen mä tiedän, että tää lykkää niitä asioita ainakin pitkälle. Se on totuus, ettei mun elämään mahdu millään se kaikkein tärkein, Perhe, Opiskelut ja Unelma. Perheestä mä en voi luopua, Opiskelut mun on pakko aloittaa, joten luovuttavaksi jää vain unelma. Ääni mun päässä kysyy, että mitä mulle sitten jää?

Olen ollut tänään suunnattoman ahdistunut. Tämä onkin ensimmäinen "huono päivä" pitkiin aikoihin. En tiedä miten paljon tästä ahdistuksesta liittyy näihin päätöksiin, miten paljon sitten vaan siihen, että olen väsynyt ja kipeä ja kaikkea. Plääh.

Väänsin tänään gerbiilisivuja pitkän tovin. Leikkasin parit kaavat ja kävin kangaskaupassa. Oli ihana todeta, että sitä menee paikalliseen kangaskauppaan jo vähän niin kuin ystävän luo. Siinä sitä juteltiin myyjän kanssa niitä näitä ja myyjä esitteli automaattisesti uusia kankaita, joista ajatteli meidän tyttöjen pitävän. Leikkasin kankaita Arin uuteen huppariin.

Tänään oli ihan ok päivä - noin yleisesti. Ilmassa kuitenkin kipeyttä ja ahdistusta.